#kutsumua

Tänään miun instagram meinas räjähtää #kutsumua "haasteesta". Kyseisellä tempauksella yritetään saada huomiota koulukiusaamiseen ja sen seurauksiin. Mietin pitkään että uskallanko itse ottaa osaa tähän ja päätin olla rohkea. Kiusaaminen on sellainen juttu, josta voisin puhua tuntikausia.

Mie oon ollu itse sekä kiusaaja että kiusattu. Kun itse olin kiusaava osapuoli, en tajunnut koko asiaa. Vasta vuosia myöhemmin jotkut tytöt ovat tulleet sanomaan minulle, että muistatko kuinka silloin ala-asteella kiusasit? Ja häpeän myöntää, että en muista. En pystynyt tajuamaan miten jotkut sanat voivat tuntua toistesta kiusaamiselta, vaikka itse olin samanaikaisesti isojen poikien suurennuslasin alla.


Ensimmäisellä luokalla olin ihastunut yhteen luokkamme pojista, Pietariin, joka hengaili isompien poikien kanssa. Olin tottunut kulkemaan koulumatkat kotiin hänen kanssaan ja ihastuneena pikkutyttönä tein kaikkeni, että olisin saanut tämän Pietarin pitämään minusta. Tämä oli kuitenkin Pietarille liikaa ja yhtenä päivänä koulumatkalla, minua huomattavasti vanhempi poika Antero, tarrasi minua kurkusta kiinni ja uhkasi tappaa ellen jätä ihastustani rauhaan. Aloin tietenkin pelkäämään Anteroa, koulumatkoja ja välttelin poikia parhaani mukaan. Enää en kulkenut kouluun Pietarin seurassa, vaan odotin että näin Pietarin kulkevan taloni ohi ja lähdin kouluun vasta hänen jälkeensä. Jos olin menossa kouluun ennen Pietaria, varmistin että pojat eivät ehtisi saavuttaa minua.

Antero siirtyi yläkouluun muutaman vuoden päästä, enkä häntä onneksi sen jälkeen enää nähnyt. Meistä tuli Pietarin kanssa taas kavereita ja aloimme kulkea koulumatkoja yhdessä. Vuodet menivät eteenpäin ja nelos/vitosluokalla aloin pyöriä enemmän ja enemmän Pietarin kanssa. Olimme Pietarin kanssa molemmat ihastuneita toisiimme ja silloin kotimatkojamme alkoi siivittää haukkuminen. Pietari ja hänen kaverinsa Topi alkoivat keksiä minulle lempinimiä. Ensin nimekseni annettiin Ronja Roskapönttö, sitten Ronja Roskis ja Ronja Biöjätepönttö. Nämä ”lempinimet” siivittivät viimeisiä vuosia ala-asteella. Talvisia koulumatkoja siivitti myös lumipesut, niin Pietarille kuin minulle. Minun kohdallani nämä lumipesut olivat kuitenkin sitä, että päätä pidettiin hangessa niin kauan että happi meinasi loppua.

Ala-asteella muistan kuinka isot pojat, jotka olivat vielä tarhassa olleet kavereitani, olivat leikkimässä napakelkassa. Me pienemmät halusimme usein isojen poikien antavan meille vauhtia ja minäkin rohkaistuin menemään kyytiin. Kyytiin päästyäni isommat pojat alkoivat pyörittää kelkkaa niin kovaa, että minä en lopulta pystynyt enää pitämään kiinni, vaan lensin kaaressa naama edellä poikien reppujen päälle ja kävelin itkusilmässä kotiin. En uskaltanut napakelkkaan moneen vuoteen, ellei mukanani ollut joko oma perhe tai parhaat kaverit.

Vitosluokalla, luokallemme tuli kaksi tyttöä toiselta luokalta. He olivat coolimpia kuin meidän luokkamme tytöt. Uudet tytöt käyttivät meikkiä, polttivat tupakkaa ja joivat kaljaa. Vanhempi tytöistä Saara, ihastui Pietariin ja pian he alkoivat seurustella. Minä olin Pietarin kanssa vielä hyvä ystävä ja kun Saara sai tietää tästä, hän vaati minua jättämään Pietarin rauhaan. Tytöt ottivat myös parhaan ystäväni silmätikukseen ja minä asetuin heidän väliinsä ja puolustin ystävääni. Näin me molemmat saimme Saaran ja hänen ystävänsä kimppuumme. Siitä alkoi jatkuva valtataistelu ja ilkeily. Pietari oli tuntenut minut pidempään ja hän viihtyi edelleen hyvin minun ja tyttöporukkani kanssa. Saara oli kuitenkin erittäin mustasukkainen ja alkoi levitellä perättömiä huhuja ja ilkeitä juoruja meidän porukastamme. Vastasimme tietysti samalla tavalla ja ilkeily alkoi mennä kohtuuttomuuksiin asti. Ilmapiiri luokallamme oli yhdessä vaiheessa aivan kamala ja asiaa selvitettiin kuraattorilla ja kotona. Asioita saatiin sovittua ja yläasteella luokamme jakautui monelle eri luokalle.

Yläasteella minä olin luokkamme yksi neljästä tytöstä puukäsitöissä. Puukäsitöissä oli luonnollisesti enemmän poikia ja 13-vuotiaana kipinöitä sinkoili sinne ja tänne. Olin erityisen ihastunut E-luokan Jaskaan. Jaska liikkui aina parhaan ystävänsä Pallen sekä Joonaksen kanssa ja silloin tällöin olimme neljästään käytävällä tuntien jälkeen. Mitä enemmän vietin Jaskan kanssa aikaa, sitä enemmän ihastuin häneen. Jossakin vaiheessa ihastumisemme näkyi ulospäin ja Jaskan kaverit alkoivat kuittailla hänelle tästä. Jaska ei halunnut tietenkään myöntää tätä ja hän ajatteli että haukkumalla minua, hän todistaisi kavereilleen ettei pitäisi minusta. Siitä alkoi poikien haukkuminen. Pojat alkoivat huudella minulle kaikenlaista. Poikien sanavarastoon kuului mm. huora, ruma, lauta, pelle, nolo, idiootti jne. Eniten he käyttivät kuitenkin sanaa läski. Kaikki tuo poikien haukkuminen iskeytyi alitajuntaan ja kovaa ja minä ajattelin että minussa on joku vika.

Pahinta kiusaamisessa on se, että kun sitä kestää tarpeeksi pitkään, siihen alkaa uskoa. Kiusaajien sanat iskostuvat päähän ja minunkin ruuminkuvani vääristyi. Olen puhunut yläasteaikaisten kiusaaijeni kanssa myöhemmällä iällä ja esimerkiksi Jaska, ei edes ymmärtänyt kiusaavansa.

Ei varmasti ole kellekkään epäselvää, että olen täysin kiusaamista vastaan. Miksi? Koska minun ymmärrykseni ei riitä, miksi pitää olla ilkeä toiselle? Miksi pitää aiheuttaa toiselle pahaa mieltä ja huonoa oloa? Mitä siitä saa? Ei mitään. Hetken naurut ja sitten jatkaakin omaa elämää, ajattelematta seurauksia. Ei varmasti kukaan minun kiusaajistani ajatellut että heidän sanoillaan voisi olla niin vahva vaikutus. Kiusaajat eivät ymmärrä että kaikki ne "tapa ittes" - huutelut voivat todella johtaa siihen että toinen päättää elämänsä. Miltä sinusta tuntuisi olla syy siihen, että joku päättää elämänsä?

Kiusaaminen on jättänyt minulle syvät arvet. Kaikki se töniminen ja fyysinen väkivalta ei jätä yhtä syviä jälkiä, kuin kaikki ne sanat jotka rappeuttavat itsetuntoa pala palalta. Kaikki ne haukkumasanat ja tapa ittes- kommentit murrosikäiselle ja herkässä kehitysvaiheessa olevalle ovat syitä siihen, miksi minusta tuli ujo ja melko hiljainen. Porukassa en uskaltanut sanoa mielipidettäni ääneen, koska pelkäsin muiden alkavan tuomita. Oman itsetunnon kasaaminen on vaatinut useita vuosia ja se että on oppinut rakastamaan itseään kaikkien ilkeiden sanojen jälkeen on vaatinut ääretöntä rohkeutta. Nykypäivänä uskallan ja pystyn sanomaan olevani sinut itseni kanssa.

Jokaisella on oikeus rakastaa omaa itseään juuri sellaisenaan kuin on. Jokaisella on oikeus onneen ilman muiden tuomitsemista. Jokaisella on oikeus omaan elämään ja ainutlaatuisuuteen.

Kukaan ei ansaitse tulla kiusatuksi.

#stopbullying.

-Ronja