Miulla ei oo minkäänlaista fiilistä kirjottaa tänne yhtään mitään. Tänään sanoin itkujen saattelemana heipat saksalaisille kamuille ja erityisesti Saksa-Sebastianille. Herra tuli mun kaa tänne samana päivänä ja ollaan siitä asti oltu läheisiä ystäviä. On se vaan kumma miten vuodessa tai ihan vaan muutamassa kuukaudessa tai parissa kerrassa, jostakin voi tulla niin tärkeä ystävä.
Tiistaina tulee täyteen vuosi Amerikassa. Vuosi siitä ku heräsin Joensuun kodista ja yhtäkkiä olinkin matkalla kohti New Yorkkia, kahden tanskalaisen ystävän kanssa.
Vuoden alku oli ihan kamala ja teki pahaa monta kuukautta. Silti jotkin valonpilkahdukset autto kahlaamaan harmaasta talvesta ja kesällä elämään sitten käveli maailman parhain poikaystävä ja New York aukeni myös ihan uudella tavalla. Onneksi jäin.
Lapsien raivokohtauksia oppi hallitsemaan ja babystä on kasvanu upea pieni mies. Tytöt on yhtä rakkaita kuin omat sisarukset ja mun hostvanhemmat on maailman parhaat.
Kaikesta siitä paskasta siis selvittiin.
Oon saanu rikkautena tutustua juutalaiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Suomi ja suomalaisuus on noussut aivan mittaamattomaan arvoon.
Miusta on kasvanut vahvempi ja itsenäisempi ihminen ja oon ihan helvetin ylpeä itestäni. Oon erittäin kiitollinen tästä vuodesta, suomalaisuudestani ja kaikesta mitä oon saanu oppia. Kaikki kokemukset ja jokainen päivä, on opettanut jotain uutta itsestä tai elämästä.
On ihana tulla kotiin, mutta tänne jää toinen koti.
Kaks viikkoa ja kotimatka alkaa.
Jotenkin kumman kautta tästä tulikin elämäni paras vuosi. Tähän mennessä.
-Ronja
Saat ollakin todella ylpeä itsestäsi ja me kaikki täälläkin ollaan ylpeitä siusta. On se vaan jännä huomata, että mitä lähemmäksi siun kotiinpaluu tulee sitä suuremmaksi ikävä vaan kasvaa. Vuosi on ollut pitkä aika, mutta kaikki siitä selvittiin ja sie suurimpana voittajana :)
VastaaPoistat. Täti