Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin.
Kevätmyrskyn kastella,
Kevätmyrskyn kastella,
mekko liimata kiinni vartaloosi olet kaunis,
kaunis
ja maailma on sun.
Tänne lähteminen tarkotti luopumista monista asioista. Yhtenä niistä oli lähteminen koulusta ja teatterin taakse jättäminen vuodeksi. Alotin teatterin harrastamisen ollessani 6-vuotias ja siitä lähtien oon kuluttanut aikaa teatterin lavalla ja lavasteissa melkein enemmän kuin kotona. Teatteri on ollut aina
jotenki itsestäänselvyys meidän perheessä, koska sitä harrastaa äiti,
mummi, äidin miesystävä ja sen kaksi tytärtä. Teatteriin on aina ollut
todella vahva tunneside joten monelle mun tänne lähteminen teatterikoulutuksesta, oli aikamoinen järkytys. Ennen tänne tuloa opiskelin siis Näyttelijäntyön linjalla Joensuun Niittylahdessa. Miulla oli huikeet kaks kuukautta, mutta silti päätin lähteä au pairiks,
just ennen ku Niittylahdessa alettiin työstää Leipäjonoballadia. Monet
ajatteli siinä vaiheessa miun varmaan menettäneen järkeni, mutta joskus
on vaan tehtäviä hulluja asioita ajattelematta sen pidemmälle.
Oon potenut koti-ikävää, kaivannut ihmisiä, kaivannut asioita, ruokaa, luontoa ja Suomea ylipäätään, mutta myös ennen kaikkea teatteria. Teatteria ja sitä tunnetta kun on 150 % elossa. Antaa ittensä ja koko kroppansa muiden nähtäville ja elää ja hengittää sitä tunnelmaa.
Miun elämä on ollu aina tasapainottelua teatterin, koulun, kodin ja kavereiden välillä. Parhaimmillaan oon ollu kahdessa eri ryhmässä ja siihen päälle vielä musiikki tai tanssitreenit.
Näytteleminen ja teatteri on ollu miulle aina henkireikä koulukiireiden tai arjen stressin keskellä. Se on ollu mulle keino paeta ja olla joku muu. En oo luonteeltani ollu koskaan semmonen että hyppäisin huomion keskipisteeksi, ei en todellakaan. Kun ihmiset ekaa kertaa näkee miut, miua pidetään usein ujona ja vaisuna. Mutta miulla ei oo tarvetta siihen että arkena pistäsin itteni ja mielipiteeni ensimmäisenä kaikkien nähtäväksi, vaan saan sen tunteen kun oon lavalla. Kun oon lavalla kaikkien huomio keskittyy miuhun ja sillon mie oon elossa. Se huomio riittää minulle.
Täällä miulla on ollu aikaa miettiä mitä mie haluan tulevaisuudelta. Kuten yllä käy ilmi, teatteri on mulle henkireikä, mutta sen ohella myös kirjoittaminen. Mulle oli selvää jo yläasteella että äidinkieli on mun lempiaine ja katsoin mun äidinkielen opettajaa silloin jo ylöspäin, lukiossa tunne vain vahvistui. Ei mulla oo mitään hajua mistään pilkun paikoista, mutta luova kirjoittaminen on mun juttu ja oon siinä hyvä.
Yläasteen jälkeen oli selvä juttu et meen lukioon ja saan kolme (ja puol) vuotta armonaikaa päättää mitä teen tulevaisuudessa. Lukion jälkeen lähdin Thaimaahan ja sen jälkeen olinkin töissä alakoulussa ja hain yliopistoon. En kuitenkaan päässyt ja sen jälkeen lähdin etenemään sitä mukaa mitä sydän sanoo. Pääsin Joutsenoon äidinkielen linjalle ja sitten teatterityönlinjalle. Jäin kuitenkin Joensuuhun ja yhtäkkiä tajuan eläväni New Jerseyssä ilman harmainta hajua mitä elämältäni haluan tai mitä sillä teen.
Oon aina ollu "kaikki mulle heti nyt "- tyyppi ja täälläki ku on menny huonosti, oon ollu valmis pakkaa laukut ja lähtee kotiin. Uskon kuitenkin kohtaloon ja tänne tulemisellaki on joku tarkoitus.
En tiedä millon meen kotiin, mut täällä oon yrittäny pähkäillä kovasti suuntaa elämälle. Rakastan teatteria, kirjoittamista ja matkustelua ja oonki yrittäny antaa kohtalon päättää mille tielle päädyn. Nyt kuitenkin järki on astunut kuvioihin ja haaveilen kovasti matkaoppaan ammatista. Toisaalta haluun olla töissä lasten ja nuorten parissa ja toisaalta en voi elää ilman teatteria. Oon vasta / jo 20 ja tän vuoden jälkeen tiedän että koulunpenkki kutsuu. Unelmatilanteessa kuitenki istuskelisin päivät jossain lämpimässä, kuten Turkissa, kahvikuppi kädessä kirjoittelemassa parvekkeella ja illat viettäsin teatteritreeneissä.
Huomenna kuitenkin herään 6.00 ja pistän tytöt valmiiks kouluun.
-Ronja
Oon potenut koti-ikävää, kaivannut ihmisiä, kaivannut asioita, ruokaa, luontoa ja Suomea ylipäätään, mutta myös ennen kaikkea teatteria. Teatteria ja sitä tunnetta kun on 150 % elossa. Antaa ittensä ja koko kroppansa muiden nähtäville ja elää ja hengittää sitä tunnelmaa.
Miun elämä on ollu aina tasapainottelua teatterin, koulun, kodin ja kavereiden välillä. Parhaimmillaan oon ollu kahdessa eri ryhmässä ja siihen päälle vielä musiikki tai tanssitreenit.
Näytteleminen ja teatteri on ollu miulle aina henkireikä koulukiireiden tai arjen stressin keskellä. Se on ollu mulle keino paeta ja olla joku muu. En oo luonteeltani ollu koskaan semmonen että hyppäisin huomion keskipisteeksi, ei en todellakaan. Kun ihmiset ekaa kertaa näkee miut, miua pidetään usein ujona ja vaisuna. Mutta miulla ei oo tarvetta siihen että arkena pistäsin itteni ja mielipiteeni ensimmäisenä kaikkien nähtäväksi, vaan saan sen tunteen kun oon lavalla. Kun oon lavalla kaikkien huomio keskittyy miuhun ja sillon mie oon elossa. Se huomio riittää minulle.
Täällä miulla on ollu aikaa miettiä mitä mie haluan tulevaisuudelta. Kuten yllä käy ilmi, teatteri on mulle henkireikä, mutta sen ohella myös kirjoittaminen. Mulle oli selvää jo yläasteella että äidinkieli on mun lempiaine ja katsoin mun äidinkielen opettajaa silloin jo ylöspäin, lukiossa tunne vain vahvistui. Ei mulla oo mitään hajua mistään pilkun paikoista, mutta luova kirjoittaminen on mun juttu ja oon siinä hyvä.
Yläasteen jälkeen oli selvä juttu et meen lukioon ja saan kolme (ja puol) vuotta armonaikaa päättää mitä teen tulevaisuudessa. Lukion jälkeen lähdin Thaimaahan ja sen jälkeen olinkin töissä alakoulussa ja hain yliopistoon. En kuitenkaan päässyt ja sen jälkeen lähdin etenemään sitä mukaa mitä sydän sanoo. Pääsin Joutsenoon äidinkielen linjalle ja sitten teatterityönlinjalle. Jäin kuitenkin Joensuuhun ja yhtäkkiä tajuan eläväni New Jerseyssä ilman harmainta hajua mitä elämältäni haluan tai mitä sillä teen.
Oon aina ollu "kaikki mulle heti nyt "- tyyppi ja täälläki ku on menny huonosti, oon ollu valmis pakkaa laukut ja lähtee kotiin. Uskon kuitenkin kohtaloon ja tänne tulemisellaki on joku tarkoitus.
En tiedä millon meen kotiin, mut täällä oon yrittäny pähkäillä kovasti suuntaa elämälle. Rakastan teatteria, kirjoittamista ja matkustelua ja oonki yrittäny antaa kohtalon päättää mille tielle päädyn. Nyt kuitenkin järki on astunut kuvioihin ja haaveilen kovasti matkaoppaan ammatista. Toisaalta haluun olla töissä lasten ja nuorten parissa ja toisaalta en voi elää ilman teatteria. Oon vasta / jo 20 ja tän vuoden jälkeen tiedän että koulunpenkki kutsuu. Unelmatilanteessa kuitenki istuskelisin päivät jossain lämpimässä, kuten Turkissa, kahvikuppi kädessä kirjoittelemassa parvekkeella ja illat viettäsin teatteritreeneissä.
Huomenna kuitenkin herään 6.00 ja pistän tytöt valmiiks kouluun.
-Ronja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti