73. päivä - Äiti

23.33 tiistai-keskiviikko välisenä yönä jenkkiaikaa, joku/jokin aukas mun itkuhanat. Miun päähän mahtu tasan ja ainoastaan yks sana ja ihminen ja se oli äiti. Avasin koneen ja pistin valot päälle ihan sillä samalla sekunnilla, koska tiesin että en saa unta ellen pura niitä ajatuksia johonkin.

Täällä ollessa miusta on muovautunu niin äitin tyttö ku olla jo voi. Jos jokin asia menee pieleen tai ikävä kasvaa suurimmilleen, haluun vaan napata kännykän käteen ja soittaa äitille. En oo todellakaan aina ollu äitin tyttö, vaan pikemminkin ehkä mummon tai iskän, mutta äitin kanssa oon silti ylä- ja alamäet kulkenu. Äitiraukka on joutunu kestämään miun kaikki kommellukset ja murrosiän temppuilut ja elämänvaiheet ja muutokset, kasvaessaan itse samalla aikuiseks. Oon asunu äitin kanssa koko elämäni, lukuunottamatta pientä irtiottoa mummolassa. Oon aina ihaillu mun äitiä, se on ehkä yks parhaimmista näyttelijöistä jonka tiedän. Äiti on vahva nainen ja se on aina tienny minne päin se elämässään menee. Se on kasvattanut ja kasvattaa edelleen kahta lasta ja voisin sanoa että hyvää työtä äiti on menny tekemään, sillä miusta ja miun veljestä on kasvanu päämäärätietoisia ja omanlaisia yksilöitä.

Tyttöjen kiukutessa, ajattelen vaan omaa äitiä ja sitä kaikkea mitä se on miun kanssa joutunu kestämään. Oon osannu olla ihan hirvee teini ja en ees halua kuvitella mimmonen oon ollu uhmaiässä. Kuitenkin kun ikää, ja toivottavasti viisauttakin on tullu lisää, miusta on tullu järkevämpi ja äidin ja miun yhteiselo on helpottunu. Ja onhan se. Teinivuodet nyt vaan kuuluu siihen pakettiin mitä lasten myötä saa. Muistan jos äiti pyys olemasta laittamatta liikaa meikkiä, tungin vaan enemmän ja enemmän luomiväriä ja kajaalia ja sehän näytti ihan kamalalta. Oon yrittäny olla kapinallinen, mutta samalla vähän pelännyt äitiä. Hukkasin joskus itseni tosi pitkäks aikaa ja sitä myötä ehkä äidinkin, mutta etsiessä itseäni löysin myös äidin ja sen että en vois elää ilman äitiä tai olla tää nainen joka oon tänään.
Oon aina ollu ehkä maailman surkein puhumaan tunteista ja en oo siinä edellenkään hyvä, mutta täällä ollessa oon oppinu niin paljon itsestäni ja tunteista läheisiä kohtaan, että sitä on vaikea etukäteen kuvitella. Täällä viisastuu ja oppii sietämään tai ainakin elämään ikävän kanssa. Ja se ikävähän on vaan merkki siitä että välittää ihmisistä. Ja sitä määrää miten paljon äidistä (ja muista rakkaista) välitän ei voi sanoin kuvailla. Täällä oppii arvostamaan asioita ja ihmisiä Suomessa ja ne kasvot tietokoneen ruudulla auttaa jaksamaan hyvinkin pitkälle. Tiedän että palatessani kotiin sitten tulevaisuudessa, tää vuosi on antanu mulle huimasti. Se on antanu mulle kykyä arvostaa sitä mitä mulla elämässäni on. Kaikkia niitä ihmisiä jotka tekee miun elämästä just miun elämää.

Oon ollu täällä 73 päivää. Kesäkuun 12. päivään on ihan hemmetin monta päivää, mutta en malta odottaa sitä hetkeä, riemua ja iloa, mikä pääsee irti ku nään äitin ja pikkuveljen ekaa kertaa kunnolla kuuteen kuukauteen.

Kyyneleet lopetti virtaamasta, kun ajatukset sai ulos. Nyt voin nukkua sen kuus tuntia ja lähteä katsomaan mimmoset monsterit aamulla odottaa. Ja sitten voinkin taas ajatella äitiä ja pahoitella mielessäni omista uhmaikävuosista.

Kiitos äiti <3

-Ronja