Täällä olemisessa on omat juttunsa.
Onhan se nyt siistiä asua Amerikassa. Voin käydä joka päivä Starbucksissa, mulla on Nykiin vajaa 40 min, nään uusia ihmisiä ja teen uusia juttuja joka päivä. Elän ja hengitän Amerikkaa joka päivä. Täällä ihmissuhteista tulee hetkessä tosi vahvoja ja ne ihmiset pysyy ja on. Kun tavattiin S:n luona porukalla meitä yhdisti se että oltiin kaikki samaaan aikaan training schoolilla, mutta eniten meitä yhdistää se et ollaan au paireja. Meitä yhdistää se että tiedetään ne vaikeet jutut.
Vaikein juttu on ehdottomasti se että täällä ei oo niitä suomi-ihmisiä tai rakkaita. Lauantait on miulle täällä jotain ihme itkupäiviä. Jokaikinen lauantai-ilta pääsee itku ku mietin kaikkia ihmisiä Suomessa. Mun perhettä, äitiä, siskoa, veljiä, mummia, iskää, tätiä, serkkuja ja enoa. Mun kavereita. Kaikkia niitä jotka on ollu osa miua, jotkut 20 vuotta, jotkut vuoden, jotkut pari kuukautta, mut kaikki ne ihmiset jotka teki miun elämästä Suomessa elämää.
Lauantait on heikkoja hetkiä.
Heikkoina hetkinä tekis mieli vaa tarttua puhelimeen ja soittaa äidille. Kirjoittaa viestit kaikille, että mulla on ihan kamala ikävä teitä. Oon ollu täällä nyt 8 lauantaita. En ees halua tietää monta mulla on jäljellä. 8 lauantain jälkeen mulla on jo niin kamala ikävä, etten ees haluu kuvitella mitä se on seuraavan 8 tai sitä seuraavan 8 lauantain jälkeen. Usein silmiin kohoaa kyyneelet ku ees erehdyn miettimään sitä tunnetta mikä tulee kun näkee kaikki rakkaat ihmiset. Siihen on kuitenkin aikaa 102, 139 ja n. 160 päivää.
Välillä mietin että mikä pointti tässä on? Mikä pointti on siinä että elää joka päivä jäätävän suuren ikävän kanssa joka kasvaa vain suuremmaksi, mutta sitten muistan mitä mulla on täällä. Mulla on täällä S. Me ollaan ihan älyttömän läheisiä. Ollaan nähty training schoolin jälkeen / aikana joka päivä, lukuunottamatta kolmea päivää. Nyt me "erotaan" 20 päiväks. Tuntuu, että putoan taas siihen tyhjään joka oli mulla alustana kun tulin tänne. Lähden sieltä tyhjyyden pohjalta taas rakentamaan uusia ystävyyssuhteita. Se pelottaa. Suomessa mun ystävyyssuhteiden pohjalla on kuitenkin useampi vuosi ja nyt niiden pitäis vaan syntyä.
Mulla on täällä perhe. Mulla on täällä kolme ihanaa muksua. Tänään en nähny mun tyttöjä ollenkaa ja illalla mietin että miten ihana on päästä huomenna niitä halimaan. Mulla on mun hostvanhemmat. Mulla on saksa-N ja toiset saksalaiset soiton päässä. Mulla on mahdollisuus elää täällä niin monen ihmisen unelmaa. Mulla on mahdollisuus asua vuos ulkomailla, kokea, nähdä, ja oppia niin paljon uutta niin lyhyessä ajassa että sitä on vaikea edes käsittää.
Mulla on kaikki suomi-ihmiset soiton päässä. Vaikka tiedän että kaikki on soiton päässä, mun ihmissuhteet on tietenkin jollain tavalla muuttuneet. Enää en soittele, nää tai tekstaa mun parhaalle kaverille kymmeniä kertoja päivässä. H ei viestittele mulle enää samalla tavalla ku ennen tai mun kaverit jotka on intissä ei pysty lähettelemään mulle viestejä samaan tahtiin kun ennen. Tiedän että ne on jossain siellä kylmässä Suomessa, mut kaipaan niitä täällä kylmässä New Jerseyssä.
Nyt painan pään tyynyyn, huomenna meen aamusta salille ja hengailen mun monstereiden kanssa. Sitten pistetäänkin arki taas käyntiin.
-Ronja
M: Mietipä sitä, kun meitä alkaa rahtautua sinne ihan yhtenään. Saattaa ikävä hellittää. Eikun oikeesti, vaikka meillä itse kullakin on ikävä sinua, niin täällä on kuitenkin tutut kuviot ja työt hoidettavana, mutta sinä olet siellä omillasi. Onneksi on S ja ehkä muitakin, joiden kanssa voit jakaa tuntemuksia. Muista, että mulla näköpuhelin toimii, jos yhtään helpottaa vanhan naaman näkeminen. Minua ainakin rauhoittaa nähdä sinut. Odotan innolla kesäloman alkua, jotta pääsen käymään siellä.
VastaaPoista