Kun tieto koulujen peruuttamisesta kantautui mun korviin, oisin voinu itkeä.
Eilen mun rakas 3vee sai semmoset raivarit, että tääkin auppari tirautti parit kyyneleet. Olin siis hakemassa neitiä tarhasta ja tiesin jo siinä vaiheessa ku neiti ei halunnu lähteä tai pukea takkia päälle että kohta otetaan yhteen. No autossa neiti ei suostunut istumaan alas turvaistuimeen vaikka saikin istuu siskonsa istuimessa. 15-20 minsaa siinä tapeltiin ja otin vähän osumaa ja housut vaihto väriä potkujen seurauksena, niin soitin jopa hostisille että en välttämättä kerkeä hakee vanhempaa bussilta ja pyysin hostiskää olemaan valmiustilassa hakemaan tyttö ( en todellakaan ois soittanu kellekään ellei iskä ois ollu kotona) Armottoman taistelun jälkeen, sain neidin kiinni penkkiin ja ehdin hakee vanhemman bussilta. Nuorempi neiti huus ku syötävä takapenkillä, mutta nukahti onneks, mutta voitte vaan kuvitella miten ilonen se oli herätessään.. Otin neidin raivokohtausta videolle ja lähetin S:lle joka oli ihan kauhuissaan. Totesin vaan et toi oli vielä pientä.
Kiukuttelu jatku vielä kotonaki mut ignorasin sen ihan totaalisesti ja kylvetin isomman ja sitten luettiinki jo kaikki sulassa sovussa prinsessasatua. En tosin jääny illalliselle perheen kanssa vaan suuntasin S:n kaa starbucksiin joka meni ihan liian aikasin kiinni.
Tänään mulla oli sit kolme lasta ja hostiskä pysy mun kaa kotona, ku tuon 3 veen käytös miua kohtaan vaan pahenee. Ite en jaksa edes välittää jos se miua vastaan sanookin jotain, mut mun hostithan puuttuu siihen heti ja siitä seuraa jäähyjä ja itkua ja se vihaa miua entistä enemmän. Neiti alotti ilkeilyn heti aamusta ja siitäpä meno vaan paheni iltaa kohti. Tytöt lähti onneks playdatelle naapuriin isänsä kanssa ja jäin vauvan kaa kotiin. S tuli meille sen 3veen kanssa ja leikittiin (eli maattiin S:n kaa lattialla kuolemanväsyneinä). Naureskeltiin ku oltiin ku jotkut teiniäidit lapsiemme kanssa.
Tänään alko sapatti ja söisin enemmän ku mielelläni perheen kanssa, mut aina ku oon off haluun vaan mahollisimman kauas tästä talosta. Nyt on semmonen olo että jos lentoliput tupsahtais tosta postiluukusta, ei menis varttiakaan nii oisin valmis lähtee Suomeen. Tuntuu ihan hullulta et kolmevuotias saa mulle aikaseks noin pahan mielen tai nostaa mussa edes ajatuksen kotiinlähdöstä. Rematch on käyny myös vahvasti mielessä. Nyt pakenen sabbath dinneriä ja tuhlaan rahaani vaikka ruuaksi oiski hampurilaisia, mutta täältä on vaan nyt päästävä pois. Oon off aina huomisiltaan asti ja en tiedä oikein mitä tekis. S toi mut aikasemmin kotii ku oltii molemmat ihan tajuttoman väsyneitä, mutta voisin mennä vaikka salille ku kävin sen tänään tsekkaamassa. Kyllä täältä noustaan, vaikka tänään oikeesti itkinki ihan kunnolla. Sit mun 5 vee neiti tuli makoilee mun kaa mun huoneen sängylle ja ai että ku sydäntä lämmittää aina ku se sanoo et "I love you Ronya"
-Ronja
Eipä kuulosta kovin mukavalle nuo raivokohtaukset. Kolmevuotiaat on välillä tosin ihan mahottomia, niin ne meidänkin pojat oli. Sie et sitä voi muistaa kun olit itekin niin pieni vielä :) Monta kertaa tuli itkut kun pojat sen ikäsenä raivosivat. Sinä iässä, kun mieli muttuu asioista ihan mielettömän nopeesti ja ei ole muuta tapaa vielä purkaa pettymyksiä ja omaa tahtoa kuin se raivoaminen. Toisaalta se on myös luottamusta sinua kohtaan, että lapsi uskaltaa raivota sulle. Se on huomannu, että sie kestät sen kiukkuilut. Koeta kestää, kyllä se vielä helpottaa :)
VastaaPoistat. Täti
Perkele, viet sen pennun muutamaks tunniks pihalle liian vähissä vaatteissa. Istutat sen hankeen ja kerrot et näin lapsia kasvatetaan Suomessa ja tottakai suomen kielellä. Tänkun toistat muutaman kerran nii eiköhän ala pittää sinuu hulluna noitana ja uskoo sinuu!!!
VastaaPoista-Sakke
Kaikki kääntyy vielä parhain päin! Usko mua :)
VastaaPoistaOlin vuosi sit vielä siellä amerikassa au pairina myös ja mulle kans alku mun hostlapsien kanssa oli aika tuskanen... varmaan siks koska olin niiden toinen aupair eli voit uskoo kuinka ikävä lapsilla oli edellistä aupparia! Alussa mun nuorempi tyttö 5v oli mulle tosi ilkee eikä uskonu mua missään, sit just rupesin jättämään häntä vähemmälle huomiolle kun en jaksanut kokoaikaista kiukuttelua. Aina kun leikittiin kotona ja mun vanhempi poika 8v oli siellä myös niin tottakai tää tyttö huutaa ja näin niin vein tytön vaan jäähylle ja olin sit kiltti pojalle. Pikkuhiljaa tyttö rupes älyämään että oon mukava hällekkin kunhan hän on mukava mulle! Mietin kans pari kertaa rematchia kun se vuoden alku oli toosi hankala, sillä ikävä oli kova eikä noi temppuilit auttanu asiaa yhtään.. loppujen lopuks tyttö pyysi ja itki mun perään kun jouduin heipat sanomaan!
Tulipa pitkä teksti, mutta voin luvata että asiat järjestyy. Jos siinä perheessä tyttö ei ala sua kunnioittamaan niin mullakin oli moonta kaveria rematcheis ympäri vuoden ja lopulta löysi sen täydellisen perheen loppuvuodeks. (en pelottele sua mutta aina on se hopeereunus!) Tsemppiä sulle loppuvuodelle :)
Kiitos <3 tuo oikeesti helpotti kummasti :) kyllä tää tästä!
Poista